AJATUKSIA TAAS

Mä oon viime päivinä tehny paljo ajatustyötä. Oman itteni takia. Valmistanu rannekoruja ja samalla antanu ajatusten virrata. Mun matka on vasta alussa, itseasias, ei  vielä ees alotusviivalla, sillä herrojen kiiruut on hitahia. Oon näinä päivinä miettiny myös sitä, miten Suomessa kaikenlainen hätä kasvaa ja itsemurhaluvut nousee nousemistaan. Oon miettiny, et miks on niin vaikea toisaalta hakea apua, mut sit ku sitä hakee, ni avunsaanti kestää, koska se jää kompasteleen byrokatian portaisiin. Itseläni kysymys on siis syvästä ja vakava-asteisesta UUPUMUKSESTA - masennus ei mun tapauksessa oo kysymyksessä.

Mikä sitte tähän ajoi? Jatkuva ittensä piiskaaminen, ollakseen hyvä ja että kelpaa, liian kauan piiskasin itteeni siihen, että jaksan, liian kauan piiskasin itteeni olemaan vahva ja murtumaton...siihen vielä muutama muu hlökotainen asia, joista en asianomaasia suojellakseni halua puhua enempää. Sitte vielä opiskelin sen kaiken keskellä ja suoritin ammattitutkinnon - työhön, jota en tällä hetkellä jaksa tehdä.

Lääkärin sanojen mukaan tää uupumustaso ja se mun sisällä asuva pikkuperkeleenperfektionisti, ei ole hyvä yhdistelmä, jonka kyllä tajuan ittekki...en vaan osaa muuta...mulle hoettiin kakarana aina, että tee tyät niin, ettei jäljet haise...ja jos en tehny tarpeeks hyvin, ni siitä seuras aina rangaistus...se kirveli pienen ihmistaimen sydäntä ja sielua. Ja minä yritin lisää...olla parempi, että kelpaisin...siitä tuli kierre. Otaksuin kaikkien ihmisten odottavan multa jotain extraa, vaikka se tavallinenki olis kelvannu...mutta mulle oli kasvanu jo asennevamma, josta oli vaikea päästä irti...niin vaikea, että nyt vielä, 58-vuotiaana, taistelen sen asian kanssa ja pilaan sillä monta asiaa, koska yritän niin kovasti olla hyvä ja kelvata, että se vie voimat. Tästä samasta syystä kaikki parisuhteeni kaatuu, koska yritän olla niin hyvä ja että kelpaisin. Ja pian oon motissa, eikä mulla oo enää muutaku se parisuhde...ja sekään ei toimi...

En tiä, saako näistä ajatuksista kukaa ees kiinni....

Tänään oli kuitenki pitkästä aikaa hyvä päivä...jaksoon kotona tehdä pihahommia ja kissujen tarhanki siivottua. Ja kävin lenkillä, se piristi, ku oli niin ihana ilma. Mutta oma itteni en oo...oonko enää koskaan, se jää nähtäväksi....

 Ajatuksia lokakuun pimeässä illassa 

Tää blogi on ollu kauan omillaan...hylättynä ja yksin.  Niinkuin minä olin lapsena. Tyhmä, ruma, isätön ja aina tiellä. Aloin muistella tos asioita ja kaivoin tän esille. Tätä ei paljoa oo kirjoteltu, koska entises elämäs aloon sit kirjottaa toista blogia, joka johdatti lukijat reissaavan naisen työhön ja elämään. Nekin ajat menivät ja senkin blogin kirjottaminen hiipu, koska jossain vaihees tajusin vaan, etten jaksa, en ehdi tehdä mitään...työ vei kaiken ajan, imi mehut ja teki musta ihmisraunion. Raunion - elämänsä suorittajan, jolta elämän pääasia, itse eläminen, jäi taka-alalle. 

Palaan taas lapsuuteen. Miksi minusta tuli tällainen. Äiti, Isä...

Isi kuoli, kun olin vielä pieni, vasta 4-vuotias. Elämä isin kuoleman jälkeen jatkui epävakaissa oloissa. Tunsin yhä useammin, ettei minua rakastanut kukaan - ei edes oma äiti - enhän kelvannut hänelle sellaisena kuin silloin olin. Tunsin olevani välttämätön paha, joka teki kaiken väärin ja lausui sanoja väärissä paikoissa, väärään aikaan. 

Kavereita ei ollut. Asuttiin syrjäkylällä. Mielikuvitukseni tuotteet olivat kavereitani ja vielä suuremman roolin ne sai sinä hetkenä, kun koirani Kimi kuoli. Se oli ainut, joka ymmärsi, kuunteli, eikä tuominnut tai moittinu mua. Mutta kun se kuoli, mulle jäi vain mielikuvitusystävät...ne näkymättömät kaverit, joista en uskaltanut puhua äidille, ettei hän taas haukkuisi ja moittisi - tai suuttuisi.

Oon selvinny pitkälle - yllättävän pitkälle - siihen nähden, kun mitä mulle on elinvuosieni aikana hoettu. Lapsesta asti kuulin, miten olen ruma, tyhmä, isätön ja äitikin on juoppo ja h***a...nii...munko syy se sitte oli?

Nuoruudessa sain kuulla, miten musta ei ikinä tulisi mitään, koska olin erilainen kuin muut lastenkodin lapset. En ymmärtänyt tuolloin, miten suuri rikkaus on olla erilainen. Siispä häpesin itseäni, koska kaikesta sanomastani, tekemästäni ja tekemättä jättämisestäni, tehtiin aina numero ja sain kuulla, miten olen omituinen taivaanrannanmaalari. Koska en iltaisin muiden lailla istunut salissa kattomas telkkaria, vaan kirjottelin runoja, istuin usein töppäreellä piirtämässä nuoruusmaisemia ja kuvittelin, että minusta tulee joskus joku kuuluisa, joka on hyvä jossakin...

Tänään olen matkalla kauas lapsuuteen...mutta vain käymään...matkaan sieltä takaisin tähän hetkeen ja teen tilit selviksi entisten asioiden kanssa. Matka on pitkä, ja se on vasta alussa. Mutta uskon, että pääsen tän matkan jälkeen taas kiinni elämälle. Toivon, että selviän ja että voin olla vielä hyödyksi ja avuksi lapsilleni ja muille läheisilleni. Ja että olisin vielä hyvä jossakin.

Nyt siis peukut pystyyn. Täältä tullaan, Elämä.

5.12.11

Onhan se taas nähty sit sekin, et ku meen vapaaehtoisesti työkkäriin juttelemaan koulutusmahdollisuuksistani, ni johan löytyy syitä, ettei koulutus ole mahdollista. Eli suoraan suomeksi sanottuna, ne veis multa liitonrahat...koulutustukea en kuulemma, mitä suurimmalla todennäköisyydellä saisi, koska ala, jolle olisin halunnut kouluttautua, on tällä hetkellä huonosti työllistävä. Että sellasilla eväillä tällä kertaa työkkäristä ulos :(
Nooh, onneks mulla on tuttavapiiris alan ammattilaisia. Papereitahan en niistä tietty saa, mutta ehkä opin jtn kikkoja, mitä ei oppilaitoksis opeteta. Ja käytäntöhän se on, joka parhaiten opettaa.

Nyt poistun taas töilleni....jos tua käsi kestääs silittämisen...kaipa se kestää...kannoonhan riskinä likkana eileen yli 9 kiloosen kinkun suolavesiastioineen ulos...Här kommer Pippi Långstrump..och så vidare....

Viikonlopun summaus

Nyt ei voi ku onnellisena huokaista..vaikka perjantai oli hektistä menoa aamusta iltapäivään, kättä särki ja tuo toisen käden murtunu pikkusormi ei tehny asioita helpommaks...tyttären, ku hain koulusta, hän hyppäs rattiin, ni mulla sai kädet levätä...ilta meni kuvauksissa Rytmikorjaamolla.....Upea, Ihana HAPPORADIO <3 Ja hyvä ystävä mukana, parempaa ei voinu toivoa sen päivän päätteeks. Lauantai meni leipoessa ja kinkkuki tuli haettua...nyt se silluu suolavesis ja saa olla sielä jouluaatonaaton iltaan saakka.
Illan olin sit eilenki kuvaamassa, mutta illasta tuli kyllä muullakin tavoin ikimuistoinen. Paluu uuden homman tiimoilta entisille asuinseuduille jännitti, mutta en päässy kunnolla ovista sisään, ku oli jo tuttuja halaamassa ja juttelemassa....ilta oli LOISTAVA! Antti Railio ja Teemu Koskela olivat keikalla Tiikerissä. Antin upea ääni aiheutti väristyksiä, ympärilllä  oli ystäviä ja leppoisa tunnelma jatkui vielä kuvausten jälkeen pikkujoulujen merkeissä. Muistona mullakin punamusta Battery Punakuono-tonttulakki :)
Tänään päivällä sitte kotiuduin, keitin kinkulle suolavetet ja jätin jäähtymään. Kävin sillä välin tyttären luona ja käytiin yhessä syömässä ja sitte ihailtiin tyttären tänään saamia kissoja :) Ihunat Mape ja Käkä...siis Mauri ja Valtteri <3 Nyt vosiki mennä vaiks maate :=)

Joulukuu...vuoden loppua kohden mennään

Pikapäivitys: Pasteijat kypsyvät uunissa. Pian hakemaan kinkku, jonka ostan tuoreena ja suolaan sen itse...kaverin kans puokkiin ostetaan, ku kumpikaa ei tarvi hirmu isoa palaa...itsesuolattu kuitenkin paras, joten siinä pysytään.

Käsi ollu kipeä...tenniskyynärpääksi sen luokittelivat, mutta mikä lie jännetulehdus oli...hermoratahierojalla kävin ja kas, käsi alkoi parantua...nooh, kipeää kättä varoessani sain sitte telottua toisesta kädestä pikkurillin tuola roskakatoksen porteilla...on sitte oikian käden pikkurilli murtunu...:(  Tekevälle sattuu... Mut miks aina mulle?

Toivottelen kaikille muakvaa vkonlopun jatkoa. Ite meen taas yöksi töihin...viime yö meni Happoradiota kuvates, ens yö menee Antti Railion seurassa :)

Pettymysten viikonloppu :(

Viikonloppu on takana ja täytyy sanoa, että ei tuu ees ikävä ;( Lauantai oli aamusta asti hallitsematonta kaaosta...tuli ylimääräsiä juoksuja ja ajamisia, luvatut asiat eivät pitäneet kutiaan ja minä odotin turhaan, enkä päässy asioissani eteenpäin. Illalla lähdin sitten pitkän vinkumisen ja mankumisen perästä kaveriksi yhenlle ystävälle baariin...tää kamu lähti käymään nopeesti kotonaa, ja lupas tulla baariin pian...oltiin taksilla matkas ja mulle sanottiin, etten tarvi mitään, et hän tarjoaa ja hoitaa mut yöllä kotiin, ku lähin kaveriks...Niimpä niin...ei näkyny kamua sen jälkeen...lauleskelin karaokea ja tapasin onneksi paljon tuttujakin, et ilta kulu sit ihan rattosasti. Yöllä yhen mais päätin lähteä kotiin. Yhtään tuttua ei näkösällä. Kolmelle ihmiselle uskalsin siihen aikaan soittaa, sitten luovutin ja lähin käveleen. Onneks en sit illan aikana juonu juurikaan...ja onneks kunto on tää, mikä on...pakkasta oli -8 astetta. Mulla yllä korsettitoppi, ohut kauluspaita ja takki, mikä ei hirmu paksu ole...ja farkut...jalassa onneksi matalakantaset kengät...meinasin lähtiä korkkareilla, mut onneks en lähteny...ois voinu olla kintut sunnuntaina halki, poikki ja pinossa, jos korkkareilla ois kävelly sen 5 km.

Nyt hakemaan lippuja vkonlopun keikoille...Poets of the fall ja Egotrippi....Here I come <3

Voi, tätä synkkää syksyä

Tervehdys tänne :) Olin kai vannonut, etten ala bloggaajaksi, mutta näin tässä kävi.
Kotiuduin maanantaina takaisin Suomeen. Olin viikon Madeiralla, ystäväni Anetten luona. Näin viikon aikana paljon kaikenlaista, ja ennenkaikkea paikkoja, jonne turistibussit eivät vie. Näkymät oli huikeat. Kunhan opin käyttämään tätä blogia, laitan muutaman kuvan näytille sieltä.

Asfalttityöt loppuivat harvinaisen aikaisin...jo viimeinen päivä lokakuuta. Tässä seistään taas vähä niinku tyhjän päällä, vaikka on mulla onneksi tuo toinen työ valokuvaajana, mutta silti.
Luojalle kiitos, ystävien rinki on laaja ja pettämätön...ilman ystäviäni en jaksaisi.

Nyt meen tekeen jtn sisustusjuttuja ku on nuata sisustuspeilejä, pyöreitä sellasia...jos niistä ja kohdevaloista kehitttelis jotain näyttävää....Päivänjatkoja kaikille <3