Ajatuksia lokakuun pimeässä illassa 

Tää blogi on ollu kauan omillaan...hylättynä ja yksin.  Niinkuin minä olin lapsena. Tyhmä, ruma, isätön ja aina tiellä. Aloin muistella tos asioita ja kaivoin tän esille. Tätä ei paljoa oo kirjoteltu, koska entises elämäs aloon sit kirjottaa toista blogia, joka johdatti lukijat reissaavan naisen työhön ja elämään. Nekin ajat menivät ja senkin blogin kirjottaminen hiipu, koska jossain vaihees tajusin vaan, etten jaksa, en ehdi tehdä mitään...työ vei kaiken ajan, imi mehut ja teki musta ihmisraunion. Raunion - elämänsä suorittajan, jolta elämän pääasia, itse eläminen, jäi taka-alalle. 

Palaan taas lapsuuteen. Miksi minusta tuli tällainen. Äiti, Isä...

Isi kuoli, kun olin vielä pieni, vasta 4-vuotias. Elämä isin kuoleman jälkeen jatkui epävakaissa oloissa. Tunsin yhä useammin, ettei minua rakastanut kukaan - ei edes oma äiti - enhän kelvannut hänelle sellaisena kuin silloin olin. Tunsin olevani välttämätön paha, joka teki kaiken väärin ja lausui sanoja väärissä paikoissa, väärään aikaan. 

Kavereita ei ollut. Asuttiin syrjäkylällä. Mielikuvitukseni tuotteet olivat kavereitani ja vielä suuremman roolin ne sai sinä hetkenä, kun koirani Kimi kuoli. Se oli ainut, joka ymmärsi, kuunteli, eikä tuominnut tai moittinu mua. Mutta kun se kuoli, mulle jäi vain mielikuvitusystävät...ne näkymättömät kaverit, joista en uskaltanut puhua äidille, ettei hän taas haukkuisi ja moittisi - tai suuttuisi.

Oon selvinny pitkälle - yllättävän pitkälle - siihen nähden, kun mitä mulle on elinvuosieni aikana hoettu. Lapsesta asti kuulin, miten olen ruma, tyhmä, isätön ja äitikin on juoppo ja h***a...nii...munko syy se sitte oli?

Nuoruudessa sain kuulla, miten musta ei ikinä tulisi mitään, koska olin erilainen kuin muut lastenkodin lapset. En ymmärtänyt tuolloin, miten suuri rikkaus on olla erilainen. Siispä häpesin itseäni, koska kaikesta sanomastani, tekemästäni ja tekemättä jättämisestäni, tehtiin aina numero ja sain kuulla, miten olen omituinen taivaanrannanmaalari. Koska en iltaisin muiden lailla istunut salissa kattomas telkkaria, vaan kirjottelin runoja, istuin usein töppäreellä piirtämässä nuoruusmaisemia ja kuvittelin, että minusta tulee joskus joku kuuluisa, joka on hyvä jossakin...

Tänään olen matkalla kauas lapsuuteen...mutta vain käymään...matkaan sieltä takaisin tähän hetkeen ja teen tilit selviksi entisten asioiden kanssa. Matka on pitkä, ja se on vasta alussa. Mutta uskon, että pääsen tän matkan jälkeen taas kiinni elämälle. Toivon, että selviän ja että voin olla vielä hyödyksi ja avuksi lapsilleni ja muille läheisilleni. Ja että olisin vielä hyvä jossakin.

Nyt siis peukut pystyyn. Täältä tullaan, Elämä.